Ensimmäinen linja-automatkani
Paavo ja Helena Kauppisen esikoispoikana Varpaisjärven kirkonkylässä olin kuulema ”aika virkeä poika”. Nykypäivänä kai lyötäisiin helposti adhd-leima. Minulle kun sattui ja tapahtui. Monta monituista kertaa äitini sieppasi minut kainaloonsa ja kiirehti kunnanlääkäri Pörhölän luo paikattavaksi. Milloin oli haava päälaessa, milloin polvessa.
Yhtenä kesäisenä päivänä minut, viisivuotias Risto-poika oli lähetetty asialle kirkonkylän Kuopion osuuskaupan myymälään. Vuosi lienee ollut 1950. Samalla siihen pysähtyi Nurmes-Kaavi –linjaa ajava linja-auto. Hetken mielijohteesta hyppäsin kyytiin. Kukaan ei kysellyt eikä ihmetellyt. Ja niin istuin tyytyväisenä vanhan mummon viereen, joka jututti minua ja antoi myös evästä. Matka sujui rattoisasti.
Itku tuli päätepysäkillä Kaavilla, kun kaikki muut poistuivat ja jäin kuljettajan kanssa kahdestaan. Kuljettaja kyselemään: ”Kenen poika olet?”. ”Isän poika”, kuului itkuinen ääni. ”Mitä isäsi tekee?” ”Ajaa moottoripyörällä”. Isäni oli nimittäin maatalousneuvoja ja oli hankkinut moottoripyörän pitkiä työmatkoja varten.
Linja-auton kuljettaja oli ymmällään, mutta arveli sitten, että Varpaisjärveltä minä taisin nousta kyytiin. Soitto sinne ja selvisihän se. Paluumatka linja-autolla samaa reittiä sujui jo ilman itkua.
Varpaisjärven kirkonkylällä oli hälytetty poliisi ja palokuntakin etsintöihin ja erityisesti tutkimaan läheistä järveä ja kaivoja. Pahinta pelättiin. Suuri oli ensin helpotus, kun saavuin onnellisesti kotiin. Mutta sitten alkoi ripitys ja oli tulossa myös piiskaa, joka siihen aikaan oli tavallista. Onneksi paikalla sattui olemaan Varpaisjärven seurakunnan pappi, Tuovisen setä, joka oli minun kavereitani. Selkäsaunalta säästyttiin Tuovisen sedän sovittelun avulla. Että sellainen oli ensimmäinen linja-automatkani ja vielä ilman lippua.
Muistoja mieleen palautti
Risto Kauppinen
risto.t.kauppinen@gmail.com
PS. Ikä on jonkin verran rauhoittanut ”aika virkeää poikaa” – mutta ei kokonaan.
