Ollila, Lammasvirta, Lapinlahti – Iisalmi -> Mualimalle

Ollilan talo (torppa), Ylä-Savossa, Lapinlahden kunnassa, seisoi erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Lammasvirran kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkoivat pellot, joissa, ennenkuin talo tyhjentyi asukkaista, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennen kuin ne istutettiin taimikoksi… (mukaelma Seitsemästä veljeksestä).

Ollila (alareunassa) ja naapuristoa (22.7.1964).

Tuossa isovanhempieni (Olli ja Anna-Leena Ollikainen) lunastamassa Ollilan torpassa, sen savusaunassa, minä Aimo Olavi olen syntynyt, äitini ”Annikin” eli Anna-Augustan (Kuosmanen), isäni Veikon toisena lapsena. Siskoni Leena on minua vanhempi, nuorempia ovat (Auvo) Juhani, Lea ja kaksoset Liisa ja Antti (nyt vainaita). Talouteen kuului myös mummuni Anna-Leena Ollikainen (Nikkarinen). Meillä oli 3-4 lehmää, kanoja ja sika, maita yhteensä n. 12 ha. Viljelimme perunaa, kauraa, ohraa ja heinää. Isovanhempani olivat lunastaneet torpan omakseen Sonnilan (Tikkanen) talosta. Ei siitä niin kauaa ole kun he tekivät talolliselle päivätyötä, taksvärkkiä. No en minä oikeastaan kauaksi ole päässyt; asun Helsingin Torpparinmäessä, joka on alkujaan Tuomarinkylän kartanon torpparien asuntoalue.

Ollila kartalla ja naapuristoa – talojen nimiä.

• Itikka-aho on ”Alelan” Ales Kokkosen talon virallinen nimi. Mummo puhui Itikka-ahosta. Me tunnemme sen paremmin Jukolana, vaikka Jukolan nimeä ei Janne Kokkonen ole vahvistanut. Tälläkin hetkelle Joukon poika Harri asuu Itikka-ahossa. Jukolassa oli seitsemän poikaa ja kaksi tyttöä.
• Heinola on vanha paikka. Siellä asuivat Joona ja Hilja Ruotsalainen. Me puhuttiin Joonalasta.
• Anttila on Hiltusten talon nimi – lähin naapurimme? Kari Hiltunen oli kasvu- ja taistelukumppanimme monessa menossa.
• Notkola on meille tutumpi nimellä Honkala. Veikko ja Aini Virkkunen ostivat talon.
• Kuistilan rakensivat Viljo ja Aili Niskanen. Viljo oli Hilda ja Matti Niskasen vanhin poika.
• Mäkirinne on uusi talo ja nimi. Se on melkein Aatulan uimarannan kohdalla. Aatulan Liisan Katja-tytttären perhe rakensi talon kesämökiksi.
• Kauniila oli Koivulaisen Iidan talon nimi. Nyt paikalla Lapin Leon hirsitalo ja paikan nimi on vanha Kauniila.
• Aappila on Lapin talon vanha ja nykyinen nimi.
• Käpylässä asuivat Puuruset. Tuomo Puurunen oli tietäväinen ja hyväpuheinen, kenties älykkökin. Nyt mökin omintaa Pirkko Puurunen.
• Puolivälissä asuivat Oskari ja Tapani Tenhunen (on Pojat koulussa kuvassa, alempana).
• Kulttuurikeskuksemme oli Maitolaituri (usein Jukolan lähellä); siellä kuultiin härskitkin vitsit ja tarinat. Treenattiin tupakin polttoa, liehiteltiin tyttöjä. Tapani ja Tuomo olivat oivia tarinan iskijöitä.

****

Elämä minun ja meidän Ollikaisen sisarusten lapsuus- ja nuoruusaikaan Lapinlahden Lammasvirralla, kuten koko Suomessa oli kovaa. Tosin minä lienen ainoa meidän perheestä jolla oli nälkä ja vilu. Talvella ne ainoat kengät – hiihtomonot – olivat aina märät, eivät ehtineet huonosti lämmitetyssä tuvassa kuivua yön aikana. Eivät sukset luistaneet, surkeat hikilaudat eivät kestäneet. Kesät olivat kuumia – enkä ole niin mahtavia ukonilmoja kokenut sen jälkeen. Mummo asui samassa tönössä – pienessä kammarissa. Oli sovussa miniänsä  Äiti-Annikin kanssa vain  ukonilmalla, koska pelkäsi kuollakseen. Ei saanut laittaa edes valoja. Mummu oli kuin Veikko Lavin Limperin Hilma; ”suri sodassa mennyttä poikaa ja tytöt maailma mennessään vei”. Se parempi poika, juuri 20 vuotta täyttänyt, Aimo Olavi kaatui jatkosodassa (Rukajärvi, 20.1.1942). Toinen poika Veikko oli liian vanha talvisotaan, mutta jatkosodassa tarvittiin nostomiehiäkin. Äiti-Annikki hoiti taloa kuuden laiskahkon lapsen kanssa. Isä-Veikko  oli matkatöissä, kävi vain viikonlopulla lapsia laskemassa. Mummon mukaan isä-Veikko oli sellainen vipelo, navetassakin käänteli vain kanan paskojen valkeat puolet ylöspäin!

 

Ollilan seinustalla, melkein kaikki paikalla.

 

Veljekset Ollilan tuvan seinustalla: Aimo rippipuvussaan, Juhani ja Antti

Ensimmäinen kouluni, Lammasvirran koulu, Taskisen huvilassa, Onkiveden Neuvostoliiton puoleisella rannalla, oli ns. supistettu koulu; kaikki alaluokat olivat yhden opettajan opetettavana samassa luokkahuoneessa. Siellä aloitin vuonna 1955 (kuva: Pojat koulussa). Tuolla Taskisen huvilassa olin vain ensimmäisen luokan. Kesä-kelillä Aatulan ukki sousi veneellä meidät koululaiset Onkiveden yli varsinaisen koulun rantaan ja lähellä olleen Taskisen koulun rantaan. Ja koulun jälkeen haki meidät. Eipä tainnut olla uimaliivejä kellään? Talvella hiihdettiin järven yli. Syksyllä ja keväällä selän ylittäminen oli haasteellisempaa? Veljeni Juhani oli varsinainen eläintenkesyttäjä. Hänellä oli lemmikkeinä oravia, kaneja, ja aika usein varis, harakka tai pöllökin. Kaikki luonnosta kidnapattuja. Lintu istui Juhanin olkapäällä ja sen nimi oli usein Kiki – Viisikon mukaan, tai Aappo. Myös aika usein koira, alkujaan kulkukoira.
***

Kari Hiltunen, – lähin naapurini, kasvu- ja taistelukaverini – VR:n insinööri. On rakentanut kesämökin synnyinsijoilleen Lapinlahden Lammasvirralle.
Olavi Rytkönen – tienoon tunnettu kirvesmies, asui synnyinsijoillaan, silloisessa Aatulassa. Isänsä oli koulussa veistonopettajana. Olavi urakoi 15-vuotiaana meidän Ollilan vanhan pään katon korotuksen. Minä olin lautapoikana.
Tapani Tenhunen – reteä työmies, kaskun kertoja. Tarina alkoi aina: ”Olipa kerran rakennusmestari ei se vaan se toinen…” Isäni Veikko oli tuo kuuluisa rakennusmestari. Tuossa maanviljelysyhteisössä rakennusmestari oli poikkeus, ja Isä-Veikko oli muutenkin poikkeus…
Paavo Miettinen – kuvan omistaja, on eläkkeellä (2010) ja asuu Runnilla. Aikoinaan pääsykokeen perusteella pääsi opiskelemaan matematiikkaa ja tietojenkäsittelyä ja jotakin muuta tukiainetta Jyväskylän yliopistoon. 70-luvun alkupuolella oli kova pula opettajista ja hieman opintoja laiminlyöden aloitti Varkauden kauppaoppilaitoksessa kauppamatematiikan opettajana. Myöhemmin auskultoi em. aineet Helsingin Liikemiesten kauppaopistossa. Työpaikkoja on ollut lisäksi Haminassa ja Kuopiossa.
Jukka Korhonen – on yksi ”neljästä Korhosesta” eli NELKO, joka valmistaa keittiökalusteita, pääpaikka on Lapinlahdella.
Yrjö Heikkinen – Luoti sydämessä: Matti Kassilan elokuva. Jari Hyttinen esitti Markkus (Yrjöä). Tositapahtumiin perustuva dramatisointi Lapinlahden Nerkoon kylässä 1957 tapahtuneesta onnettomuudesta. Pienoiskiväärin luoti kimpoaa seinästä ja osuu kymmenvuotiasta Markkua (Yrjöä) rintaan. Kuopion kaupunginsairaalassa todetaan, että luoti on pojan sydämessä. Vaikea leikkaus ei onnistu Kuopiossa ja niinpä poika lennätetään Helsinkiin, jossa tilanne todetaan myös vaikeaksi. Markku kantaa luotia sydämessään yhdeksän viikkoa. Lopulta tuskastunut isä päättää viedä poikansa Tukholman Karoliiniseen sairaalaan, jossa tunnettu sydänspesialisti leikkaa pojan. Matkan ja leikkauksen kustantaakseen isä joutuu myymään karjansa ja maitaan. Lopulta leikkaus kuitenkin onnistuu ja Markku toipuu. Jonkun tiedon mukaan Yrjö hukkui myöhemmin.
Juhani Kumpulainen – asuu Lapinlahdella ja on Finnwild-yhtiön perustajia, jota hänen poikansa jatkaa. Finnwild on Suomen suurin erikoislintujen tuottaja. Ylä-Savossa, Lapinlahdella toimiva lintutalo kasvattaa, teurastaa ja pakkaa lintuja käyttäen vain kotimaisia raaka-aineita lihanjalostuksessa ja ruokinnassa.
Eero Sonninen – asuu Lapinlahdella ja on tehnyt elämäntyönsä Lapinlahden Kuivamaidon palveluksessa.
Aimo Ollikainen – minäkin olen kuvassa; olen eläkkeellä (2010) ja asun Torpparinmäessä Helsingissä. Palvelin Nokian Patruunaa 35 vuotta, eri hommissa. Sain olla mukana GSM-järjestelmän kehityksessä Suomessa ja Euroopassa (1990 – 2010). Enpä arvannut kuinka huonosti Nokialle käy kun siirryin eläkkeelle. Olen yli 35 vuotta toiminut Finnish Blues Societyssä ja toimittajana sen lehdessä Blues News, olin sen puheenjohtajana ja Blues News –lehden päätoimittajana (1990-99). Olen ollut luomassa yhdistyksen laajoja kansainvälisiä yhteyksiä (European Blues Union ja Blues Foundation, Memphis TN).  Toimin myös edelleen ”toimittajana” Blues News –lehdessä ja olen kirjoittanut satoja artikkeleita vuosien saatossa. Ja näin joutoukkona olen soittanut bassoa kahdessa kokoonpanossa; rockia Jussi & Old Boys -yhtyeessä ja humppaa Pakilan Pelimanneissa. Lisäksi olen kohottanut kotiseutuhenkeä toimimalla Helsingin Ylä-Savo Seurassa ja Torpparinmäen Omakotiyhdistyksessä.

*****

Ensimmäisen luokan jälkeen siirryttiin todelliseen supistettuun kouluun; ylä- ja alakoulu, Koivulahden koulu, Onkiveden Ruotsin puoleisella rannalla oli Kyyriäisen talossa samassa luokkahuoneessa, talon tuvassa. Me alakoululaiset kävimme vain lauantaisin koulussa ja yläkoululaiset muina päivinä. Muut ajat lopettelimme jouten oloa, kalastelimme, hiihdimme ja leikimme kylän tyttöjen kanssa kotia ja navettaakin. Minä jouduin usein leikeissä lehmäksi, jota tytöt innokkaasti lypsivät. Tosin koulun päättymisen jälkeen maleksimme koululla kaksi viikkoa keväällä ja kaksi viikkoa ennen koulun alkua.

Kyläyhteisömme oli kiinteä ja porukka kovin auttavaista. Muistuupa tässä eräskin tapaus; syksyllä kunnanpuolesta jaettiin kumisaappaita oppilaille. Minäkin sain kumisaappaat. Kyläläiset valittivat; olivat sitä mieltä että rakennusmestari Veikko Ollikaisella on varaa ostaa lapsilleen kumisaappaat. Saappaat otettiin minulta pois.

Kait se opetus ei erityisen vahvaa ollut – oppimiseni oli hiukan hidasta. Neljänneltä luokalta piti pyrkiä oppikouluun (1959). Niinpä lähdettiin Iisalmen Lyseon pääsykokeisiin. Siellä laskettiin ja kirjoitettiin – onneksi ei laulettu, minulta paleltui nuottikorva jo ennen kouluikää. Yksi tehtävä oli kirjoittaa ”aine” annetuista aiheista. En oikein tiennyt mikä on ”aine”. Samassa pulpetissa istui tuttu Pörsänmäestä, Asko Hartikainen, joka kirjoitti aiheesta ”Kettu kanatarhassa”. Luin mitä Asko kirjoitti. Ajattelin, että jos tuo on sitä vaadittua ”ainetta”, osaanhan minä höpöjuttuja kirjoittaa. Pääsin minä lyseoon. Ja sieltä sitten aikoinani poiskin. Senkin jälkeen olen kirjoittanut paljon höpöjuttuja, kuten tämäkin kirjoitelma.

Koulun käynti Iisalmessa oli vaihtelevaa. Ainakin ensimmäisen luokan Lyseossa olin kortteerissa Louhenkadulla, lapsettoman pariskunnan hoteissa. Joinakin vuosina kuljettiin onnikalla Lammasvirralta Iisalmeen. Monena vuonna oltiin Ivalonkadun talossa alakerran olohuoneessa kolmestaan (Leena, Lea ja minä). Kesätöissä olin enimmäkseen rakennuksilla, yhtenä kesänä putkiliikkeellä. Taisin olla kunnon putkimies, koska liikkeen johtaja ehdotti, että en lähtisi Lyseoon syksyllä vaan jäisin putkihommiin; hän kyllä hoitaisi ”järjestelyt”?  Ajokoulun suoritin Kuhmossa, jossa olin kunnantalon rakennuksella töissä. Isä Veikko sen hankki minulle, taisi olla valvojana rakennuksella.

Äiti Annikki ei tainnut erityisemmin pitää maalaiselämästä, johon oli pakonomaisesti joutunut sodan jälkeen. Elämä vähän helpottui sähköjen saamisen jälkeen – ainakin elämä muuttui valoisammaksi. Minulla ei ole tarkkaa mielikuvaa siitä kun karja myytiin ja Annikki ja muukin porukka muutti Iisalmeen Ivalonkadulle. Tämä kuulemma tapahtui joulun alla 1965!

Kuten me Lyseon käyneet muistamme Eeva Porri oli ankara, mutta kuitenkin pidetty opettaja. Niin ja huumorintajuinen. Kerran laahustin käytävällä kädet taskussa. Ja sehän oli rikoksista pahimpia – pahempaa kuin tupakin poltto. Eeva tuli eteeni ja lausui sillä ominaisella kiekuvalla äänellään: ”Ollikainen, eikö ne pysy siellä pitelemättä”!? ”No kait ne pysyy kun kaksin käsin pitelen”.

Eeva Porrin aikaan luokat marssitettiin juhlasaliin aamuhartauteen ja sen ajaksi ulko-ovet suljettiin. Hartauden jälkeen Eeva oli vastaanottamassa  ovien taakse jääneitä; portaiden yläpäästä hän huuteli: linja-autolla Vieremältä tulleet, Pörsänmäeltä tulleet,  jne. Saatoin olla viimeinen portaiden alapäässä. Rehtorimme tiesi, että en enää sinä vuonna asunut Lammasvirralla vaan Iisalmen Touhulassa – enkä siis tullut linja-autolla. Pienoinen ilkikurinen pilke silmäkulmassa ja leppoisa nuotti äänessään Eeva lausui: ”Ja Ollikainen”.  Kiitin ja säntäsin luokkaani.

 

Arvoisan oppikouluni Iisalmen Lyseon pääoven yläpuolella lukee kivisin kirjaimin ”LABOR IMPROBUS OMNIA VINCIT”, eli kouluslangilla ”Ladon innolla omenia vinttiin”. Tuo voidaan kääntää joko ”Ahkera työ kaiken voittaa” tai ”Epärehellinen työ kaiken voittaa”! Molempia harjoitettiin, ahkerastikin. Harmi, että tuo laulamisen edellyttämä nuottikorvan osanen paleltui jo ennen kouluikää, ja niinpä jouduin enemmänkin tänne muiden tekemisten töllöttelyosastoon. Pidin Iisalmen kaupungissa Osuuskaupan alakerrassa toimineessa ”nuorisokahvilassa” jatsikerhoa. Höpisin Louis Armstrongista ja soitin myös hänen musiikkiaan. Tuli paikalle pari luokkakaveria, ja he totesivat, että lopeta tuo höpötys ja tuon pitkästyttävän tuuttauksen ja örinälaulun soittaminen – tässä olisi yksi kunnon levy – laitapas soimaan. Laitoin lopulta tuon levyn soimaan: Animal Tracks.

Ennen vanhaan, Kekkosen ollessa Ylä-Savonkin maaherrana, joskus mentiin hevoisella jopa Joulukirkkoon jäätä pitkin Lapinlahden kirkolle. Oli kylmää kyytiä ja kirkossakin kylmä, mutta urut soi kauniisti ja saarna oli pitkästyttävä. Matkalla pääsin naapurin tytön kanssa vällyjen alle, reessä.

Eihän silloin ennen Joulupäivänä saanut mennä minnekään – ei ainakaan naapureille voinut mennä kehumaan joululahjoilla, kuten uusilla suksilla. Tosin ei niistä paljoa iloa ollut, kohta ne katkesivat Hämälänmäessä kuitenkin – surkeat hikilaudat!

Vuonna 1924 Tapaninpäivänä pelattiin ensimmäinen virallinen jääkiekko-ottelu Suomessa, Tampereella. Kun menin Lapinlahden Lammasvirralta Iisalmen lyseoon urbaanin sivistyksen piiriin (1959) tutustuin ensimmäisen kerran jääpallopeliin – ostin mailankin, ja kalliin. Epäviisas sijoitus, seuraavana talvena kukaan ei pelannut jääpalloa – oli jääkiekko saapunut Iisalmeen. Jouduin ostamaan jääkiekkomailan. Ostin Ola-merkkisen – sille naurettiin koska tekijämiehet pelasivat Ala-merkkisellä. Ei aina onnistu. 

Rippikoulukin kuului ohjelmaan; rippikoululeireistä ei tainnut olla tietoa, vaan se käytiin ”iltakouluna”, kerran viikossa kokoonnuttiin Iisalmen seurakuntatalolle raamatun harrastukseen. Parasta noissa hengellisissä kokoontumisissa oli se, että samoissa kinkereissä oli paljon tyttöjä. Oi niitä aikoja!  Iisalmen poikalyseo ja tyttölyseo olivat samalla kentällä, mutta niiden väliin rakennettiin korkea verkkoaita; siveysarvojen korostamiseksi, väitettiin! Siltikin mieleenjäävin ilta taisi olla yksi kirkossa käynti. Rippikoulun ohjelmaan kuului, että kirkossa piti käydä jumalanpalveluksissa joitakin kertoja (liekö ollut 10 kertaa?). Yhtenä kertana kirkko oli todella aivan täynnä – liekö sen jälkeen ollut niin paljoa väkeä Iisalmen kirkossa?  Sinä iltana kirkossa oli saarnamies vieraana; todella musta mies Afrikasta (Ambomaalta?). Taisi olla ensimmäinen kerta minulle kuten muillekin seurakuntalaisille kun näkivät oikean ilmielävän mustan Afro-ihmisen (sen ajan kutsunnan mukaan neekerin). Jäiköhän tuosta opetuksesta paljoa mieleen? No laulettiinhan siellä virsiä, vaikkei minun laulussa ole ollut hohtoa silloin eikä myöhemminkään.

Iisalmen kirkko ja Iisalmen Lyseo sekä Tyttölyseo.

Nykyaikaan verrattuna tuo viihdepuoli oli hintelää, elokuvissakin käytiin aika harvoin. Ensimmäinen elokuva, jonka näin oli ”Tuntematon sotilas” Martikkalan nuorisoseuran talolla muutaman kilometrin päässä; vuosi lienee ollut 1956, ja minä olin noin yhdeksän vuotias. Eipä siellä kyselty ikiä. Se oli tapahtuma; maitolaitureilla ja puhelinpylväissä oli mainoksia. Sinne meni koko kylä traktoreilla, hevosilla, pyöräillen ja kävellen. Sodasta oli kulunut vasta kymmenisen vuotta, joten läsnä oli monia sodan käyneitä. Olihan se pikku pojasta vaikuttava elokuva, mutta yhtä suuren vaikutuksen teki sodan käyneen yleisön suhtautuminen ja jopa osallistuminen elokuvan tapahtumiin. Tuollaista se oli totesivat veteraanit!

Kerronpa tässä yhden heinänhakumatkanj, joskus 50-/60-luvun taitteessa? Aina ei omat pellot riittäneet, niinpä vuokrattiin peltoa ja itse tehtiin heinät seipäälle ja sitten latoon. Olin kait toisella kymmenellä, oli kevät, taisi olla sunnuntai, kun läksin lainaamaan hevosta Aatulasta (Rytkönen) hakeakseni heiniä tuolta kaukoladolta Rantalan pellolta (n. 3 km). Yöllä oli ollut aika kova pakkanen, hankikanto (hankiaiset) oli niin vahva, että läksin ajamaan Onkiveden rantaa seuraillen ladolle. Hyvin kantoi hanki perille asti. Loin heinähäkin täyteen heiniä. Kenties sittenkin olin liian myöhään liikkeellä. Aurinko porotti jo kuumasti, hankiaiset alkoivat sulaa. Kuului melkein ukkosenjyrinän kaltaisia humahduksia kun jäätynyt hanki suli ja lässähti ”alemmas”. Hevonen oli äänistä niin kauhuissaan, että en saanut sitä liikkeelle hyvällä enkä pahalla!? Jätin hevosen ladulle ja tallustin kotiin kertomaan isälle, ettei hevonen suostu lähtemään liikkeelle. ”No jo on mulla hevosmies” tuhahti isäni ja palasimme yhdessä ladolle. Päästiin  ladolle isä nappasi ohjakset, hyppäsi kuorman päälle, ja karjaisi, että ”Jumalauta Jukka”. Ja sitten mentiin. Ei hankikantoa, vaan tietä pitkin. Se miksen ollut tullut tietä pitkin johtui siitä, että kevät oli pitkällä ja maantie, jota piti ajaa viimeinen kilometri oli jo sula, hiekalla. Ei hevonen jaksaisi vetää kuormaa sulaa tietä pitkin. No onneksi oli lapio mukana ja tiessä oli vielä isot penkat. Niinpä lapion lunta penkasta tielle reen jalasten alle, ja lopulta päästiin kotiin ja saatiin karjalle heiniä. En lannistunut, kyllä minä vielä myöhemminkin lainasin hevosta moniin hommiin!

Veikkaisin vuotta 1963 kun olin kesätöissä rakennuksilla ja noilla hankkeilla ostin mopedin, Tunturin ”pappamopon”. Mopo oli aika yleinen kulkuneuvo tuohon aikaan. Serkkuni Lasse (Iisalmen Kotikylässä) oli saanut hiukan rämäkämmän menopelin; hänellä oli sporttinen Solifer. Kävin usein serkkuni luona Purolassa. Kerran Lasse ehdotti, että lähdetään retkeilemään, mennään vaikka Ruotsiin. Niinpä tehtiin. Mukaan teltta ja ”luomuruokaa”, riihitettyä leipää, kirnupiimää ja tönkkäsuolattuja muikkuja. Ensimmäinen yö oltiin leirintäalueella Kajaanissa. Minun mopo ei meinannut millään käynnistyä, piti työntää hikihatussa – vasta matkan loputtua kotona selvisi syy; sytytystulpan kärkiväli oli karstottunut umpeen, ja siksi kipinä ei kunnolla ”iskenyt”!

No päästiinhän me lopulta ulkomaille, ajoimme Tornioon ja sieltä Haaparantaan. Oli ihmetys tuo Tornionjoen sillan ylitys; piti vaihtaa vasemmanpuoleiseen liikenteeseen Ruotsin puolella. Haaparannassa saatoin harjoitella Iisalmen Lyseossa saamaani kielitaitoani. Menin kioskista ostamaan tupakkaa. Pyysin myyjältä ”Skall jag få en Minden ask”? Sain pyytämäni askin mentoli-savukkeita. Myyjä kysyi: ”Saako olla muuta”? No ei tarvinnut.

Lähdettiin ulkomailta poiskin. Ajateltiin ajaa seuraavaksi yöksi Raaheen (n. 200 km). Oulussa pysähdyttiin sen verran, että ostettiin litran topat jäätelöä ja syötiin ne jotenkin siinä ajaessa. Saavuttiin Raaheen ja todettiin, että hiljaista on – ei juuri ketään edes leirintäalueella. Taitaa matkailu riittää, todettiin. Päätettiin ajaa takaisin kotiin (Iisalmeen), toiset 200 km. Loppumatkasta mopon satulassa istuminen alkoi olla tuskastuttavaa – piti välillä ajaa mahallaankin.

Harmillista oli, ettei kukaan uskonut meitä kun kerroimme, että olimme käyneet mopolla ulkomailla! Äitikin ihmetteli, että mummo oli pitänyt minua niinkin kauan ruokavahvuudessa – varsinkin kun mummo kutsui minua Annikin riähkäksi pojaksi! Nuukuus oli kunniassa mummolassa; ukki kuunteli radiosta vain uutiset ja kirkonmenot – ja silloin ei muita saanut olla samassa huoneessa, jottei akku kuluisi liikaa!? Minun mopokauteni oli aika lyhyt; syksyllä alkoi taas koulu Iisalmen Lyseossa – äitini maalla otti mopon käyttöönsä ja ajoi sen sitten loppuun ala-ikäisen veljeni avustuksella.

Kaikenlaista urheilua harrastettiin ahkerasti; talvella hiihdettiin, kesällä uitiin ja juostiin. Kumma ettei kukaan hukkunut kun temppuiltiin tukkilautoilla tai käytiin kolkalla heikoilla jäillä. No minä olin kyllä lähellä hukkumista kun juoksentelin savihaudalla liian heikoilla jäillä. Sain kanervista kiinni kun vajosin jäihin; veli Juhani pelasti, veti maalle – sitten kiireesti kotiin saunaan lämmittelemään, sunnuntaiaamuna sauna oli vielä lämmin. Matkalla vaatteet jäätyivät pakkasessa. Vakavammin harrastamat lajini olivat korkeushyppy ja seiväshyppy. Liiterin takana oli sopiva kenttä näille lajeille. Siellä sahattiin tukkeja lankuiksi ja laudoiksi, joten siellä oli sahanpurua hyppypaikan alustaksi. Bambuseipäällä hypeltiin ahkerastikin. Kävin kilpailuissakin hyppäämässä korkeutta, liekö olleet piirimestaruuskisat? Miten lienee käynyt jos olisin ollut oikeassa urheiluseurassa? Tosin minua vaivasivat huonot hampaat ja hammassäryt – kun tuo terveydenhoito oli hataraa. Nytkin Johannes totesi, että onpa ukilla huonot hampaat! Myös polvet tahtoivat reistailla, liekö johtunut kasvukivuista – kasvoin niin nopeasti, tai kalkin puutteesta kun en juonut maitoa moneen vuoteen. Olin kait nauttinut myrtynyttä maitoa, tuo jäähdytys oli hankalaa Lammasvirran oloissa. Lukiossa 10-ottelun voittaminen oli helppoa, koska lajiin kuului myös seiväshyppy; jos ei sitä osannut, korkeutta hyppäämälläkin ilman seivästä pääsi korkeammalta. Sepalus-klubin tapaamisessa vuosia sitten silloinen opettajamme Immo Kuutsa sanoi minulla, että sinähän olit lupaava seiväshyppääjä. Vastasin, että niin olin, mutta lasikuituseiväs tuhosi urani. Immo kysyi, että eikö Iisalmen Visalla ollut varaa hankkia minulle lasikuituseivästä. No enpä kuulunut mihinkään urheiluseuraan.

Maamiesseura järjesti Lammasvirralla talvisin hiihtokilpailuja; en muista monenako talvena. Siellä ihailtiin Pekka Huttusen (lankoni) menoa. Muutaman kerran käytiin myös Iisalmessa Rakennusmestarien yhdistyksen järjestämissä hiihtokilpailuissa; ainakin Savolaisen ja Lappikarin järjestämissä kisoissa.

Joskus 50-luvun lopulla olin Iisalmen Sankariniemen urheilukentällä katsomassa sen aikaisia suuruuksia Olavi-kolmikkoa (Salonen, Salsola ja Vuorisalo) juoksemassa. En muista kuka voitti; kait he sopivat voittajan keskenään – amatööreinä juoksivat palkkiosta. Olin ainakin kerran Kuopiossa Puijon talvikisoissa. Kammottava pakkanen. Pekka Tiilikainen susiturkissaan seisoi lumesta tehdyllä korokkeella ja selosti kisoja. Mäkikilpailun katsominen oli aivan kammottavaa; hyppääjien hiihtohousut läpättivät ja räpättivät ilmavirrasta jalkoja vasten. Lentopalloa pelattiin ahkerasti; Ruukin tien varressa oli mainio lentopallokenttä. Lentopalloa olen pelannut melkein koko ajan Helsingissä oloaikanani; Nokian lentopallokerhossa ja vielä eläkkeellä ollessanikin omassa ”seurassa” Torpparin Tömistäjissä.

Silti uutta sivistystä alkoi hiipiä Ylä-Savon peräkylälle vai oliko se anglo-amerikkalaisen kulttuurin tunkeutuminen pilaamaan nuorison musiikkimakua ja iki-aikaista kulttuuriperintöämme. Nykyajan nuoriin verrattuna me emme tienneet mitään kierrätyksestä, luonnonsuojelusta tai maailman pelastamisesta – ei meillä ollut mitään; sähköttömässä kylässä pärjäilimme kaasuvaloilla, nyky-hipsterien mukaan söimme luomuruokaa – saunapalvattua kinkkua, tönkkösuolattuja silakoita, riihitettyä leipää ja kirnupiimää, pinnasimme koulusta puinti- ja siantappopäivinä, ”nautimme” maalaiselämän pienistä iloista kuten kitkemisestä ja muista tylsistä töistä. No, neljännen luokan jälkeen pääsin Iisalmen Lyseoon ja turmion tielle. Sieltä alkoi kai hiipiä kaikenlaisia terveeseen maalaismaiseen elämään kuulumattomia vouhotuksia – sivistyksen nimissä. Tuo anglo-amerikkalainen musiikkikulttuuri valui meillekin, tietysti pääosin radion ja nuoriso/musiikki-lehdistön kautta. Vaikka äänilevyt olivat kalliita, saatiin meillekin niitä hankittua – varsinkin kesätyöhankkeilla.

Lentkajenkkaa oli rytkytelty jo polvet kipeiksi…

 

Nyt ne vasta kipeytyivätkin kun alettiin twistiä viännellä – urakalla…

Uusi villitys, twist, saapui Suomeen tarkalleen 29.12.1961, jolloin Helsigissä oli peräti kahden eri amerikkalaisen twistelokuvan ensi-ilta. Elokuvat olivat ”Illasta aamuun” (Twist Around The Clock) pääosassa Chubby Checker  ja ”Twistin hurmaa” (Hey, Let’s Twist Again) pääosassa Joey Dee. Näin kertoo Hannu Nyberg kirjassaan Kannat kattoon. Ei me Ylä-Savon raukoilla rajoilla näistä mitään tiedetty – saattoi kulua jokunen aika, mutta kyllä twist-tanssi saapui Ylä-Savon Lammasvirrallekin. Tarkkaa ajankohtaa en oikein muista, epäilen vuotta 1963-64? Paikallisen maamiesseuran tupaillassa (Jukolan tuvassa) opetin läsnäolijoille twist-tanssin perusteita. Tupaillat päättyivät yleensä tansseihin ja aluksi oli vuorossa twistin tanssimista. Kyllä läsnäolijoita hiukan huvitti tuo vetkuttelu, mutta kyllä lopulta lattialla oli useita vääntäjiä. Musiikki, minkä tahtiin viännettiin saattoi olla tuo Chubby Checkerin The Twist? Kansantaiteilija Mikko Alatalon myöhempien aikojen toteamus ”kyllä trikoo on riskillä ruma” kenties kuvasi pirtissä vallinnutta näkyä. Tämä uusin amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin tuote lopulta hävisi aikaisemmille tuontituotteille; loppuaika mentiin perinteisesti tangon ja valssin tahdissa kretonkia hangaten. Tämä saattoi olla ainoa kerta kun niissä kinkereissä twistattiin, vaikka muuta vääntöä olikin. Näissä samoissa tupailloissa Hiltusen Kari ja minä esitimme nykyajan termein ”standuppia”; minä esitin Ryysyrannan Jooseppia ja Kari oli ”Sancho Pancha” – omatekoisin ja lainatuin tekstein.

Erittäin suuri kultturellinen vaikute oli kun jouluksi 1963 saatiin meille Lammasvirran kylään sähköt! Jo tovin kammarissa nököttänyt televisio sai kuvan. Ensi kerran saatiin myös urheilutapahtumat eri tavalla kokemuspiiriin. Ensimmäiset suurkisat olivat Innsbruckin talviolympialaiset vuonna 1964. Suomi saavutti noissa talviolympialaisissa kymmenen mitalia, joista kolme oli kultaa, neljä hopeaa ja kolme pronssia. Vuonna 2019 hiihdon MM-kisoista Seefeldissä saatiin yksi pronssimitalli – kyllä on puuro laimentunut vuosien saatossa!  Innsbruckissa Eero Mäntyranta sai kultaa 15 km ja 30 km hiihdoista. Veikko Kankkonen voitti normaalimäen ja tuli toiseksi suurmäessä. Tuolloin suomalaista tuomaria moitittiin, koska hän tuomitsi suurmäen kisassa yhden Kankkosen hypyn kaatuneeksi. Sen vuoksi Norjan Toralf  Engan voitti suurmäen! Tuolloin kylällä ei liene ollut montaa televisiota, koska meidän kammari oli tupaten täynnä kisoja katsovia naapureita ja tupakan savua. Oli Lyseon käynnistä iloakin; mäkihypyn aikana käytiin omaa kisaa – arvuuteltiin hyppyjen pituuksia. Minä pidin kirjaa. Istuin lähellä television kaiutinta ja siihen aikaan pituuksien ja pisteiden julkistaminen oli aika hidasta nykyiseen verrattuna. Kuulin vaimeasti kenttäkuulutuksesta saksankielisen pituusilmoituksen paljon ennen selostajan julistusta. Hiukan kyllä vilunkia epäiltiin, koska minä niin hyvin ”arvasin” pituudet?! Sähkön mukana saatiin meille parempi radio ja levysoitin ja pikkuhiljaa levyjäkin.

Ja niin ”Satumaa” saapui meidän pirttiin lievittämään kaukokaipuuta. Tuolloin elimme murrosten aikoja Suomen kevyen musiikin piirissä, kuten myös Ylä-Savossa. Perinteisellä Kyllikinrannan tanssipaikalla Iisalmen kupeessa soi tango ja muu tanssimusiikki – siskoni Lean mukaan Reijo Taipaleen ”Satumaan” soidessa on eniten haettu – vierestä. Tansseissa kuitenkin tanssimusiikki on tärkeintä, niinpä paikallinen Ollin Yhtye (Olli Palviainen) oli yhtä suosittu kuin nuo suuret tähdet. Iisalmen oppikoulujen teinikunnan tansseissa heiluttiin rautalangan tahdissa (The Shouters, The Grindstones).  Ja valo tuli lännestä, Jerry Williams & The Violents näytti meille elävästi kuinka rautalanka ja laulanta yhdistetään menevällä tavalla. He esiintyivät Iisalmen Kaupungintalolla. Meininki oli ennenkokematonta. Ja silti mieleeni on jäänyt kun Jerryn hohkaamisen välissä valot vaihtuivat punaisiksi ja hän lauloi hempeästi Ave Maria No Morro!

Lyseolla järjestettiin Teen Music –tapahtumia; olin kuuluttajana jo(i)ssakin. Luokkakaverini Asko Hynynen soitti Ollin yhtyeessä; hänellä oli Ylä-Savon ensimmäiset sähköurut. Asko vannotti minua, että nämä ovat Thomas-urut, ei ne ikoniset Hammond-urut. No kuulutin että Taiteilija Asko Hynynen soittaa Hammond-uruilla muutaman tunnetun sävelmän!

Vuoden 1963 tapahtui parikin ”jytkyä”. Marraskuun 22. päivä Presidentti Kennedy ammuttiin Dallasissa. Silloin enempi vaikutti se kun kesken Kaleidoskooppi-ohjelman siitä tiedotettiin ja se keskeytettiin ja alettiin soittaa klassista musiikkia nuorisomusiikin sijaan. Toinen ”jytky”, vaikken sitä silloin tiennyt, tuli saman vuoden 1963 syksyllä, keskiviikkoiltana, ohjelmasta Kaleidoskooppi, sen listaohjelmasta ”Kahdeksan kärjessä”. The Beatles -yhtyeen esittämä Twist and Shout voitti kisan helsinkiläisten äänillä. Minun Yläsavossa salometsissä kasvaneille tangon kyllästämille korvilleni se oli  käsittämätöntä huutamista, rämpytystä ja rääkymistä. Isävainaa Veikko, ”turmeltumattomine” korvineen, antoi  julman tuomion; ”meillä on parempi äänisiä vasikoitakin tapettu ja sontaa vaikkei edes peltoon kelpaa lannoitteeksi”. Tuo minusta oli kalkkeutuneen vanhuksen höpinää silloin, mutta on osittain osoittautunut paikkansa pitäväksi historian saatossa. Nuoren ja varsinkin salolla kasvaneen henki oli heikko vaikkei lihassakaan ollut hurraamista. Kai tuo twistaus voitti kisan useamminkin. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että menin Inkisen Musiikkikauppaan (Iisalmessa) ja tilasin tuon levyn. Pettymys oli suuri kun tilaamani Twist and Shout -levyn esittäjä olikin Brian Poole & The Tremeloes (UK#4 7/63)?! No lopulta Twist and Shout ilmestyi meillekin heidän ensimmäisellä  LP-levyllään: Please Please Me. The Beatles -yhtyeen menestyksen myötä aikoi sivistys suuremmassa määrin valua meillekin; poikien tukat alkoivat kasvaa, minunkin. Lehdissä alkoi vilistä kaikenlaisia karvapäitä, mikä olikin tärkeämpää siihen aikaan kuin se musiikki mitä he esittivät. Sama tosin pätee tähänkin päivään.

Tämä se on – sain tuon DVD:nä, alkuperäisellä nimellä TNT T.A.M.I Show. Tietenkin näin vuosien kokemuksella katsoin toisin silmin – silti edelleen hyvää on…

Ensikosketuksen mustaan musiikkiin, jota myöhemmin harrastin enemmänkin, sain Iisalmen elokuvateatterissa kun siellä esitettiin TNT TAMI Showna tunnettua elokuvaa, sen nimi taisi olla jotakin muuta, ja sen tähtenä oli The Rolling Stones ja The Beach Boys. Sivuosissa esiintyivät Chuck Berry ja James Brown. Seuraavana päivänä änkesin Inkisen musiikkikauppaan levyjä kyselemäiin. Ei oltu kuultu moisista, mutta kauppias lupasi tilata.  Jonkin ajan kuluttua yksi LP kummaltakin artistilta ilmestyi kaupan hyllyyn ja sitten meille. Chuck Berryn kappaleet olivat tuttuja brittiyhtyeiden versioista.

Olin kesällä 1965 kesätöissä Kuhmossa; virastotalon työmaalla. Siellä ollessani ajoin ajokortin – no inssiajon suoritin Kajaanissa, koska kenties siksi, että Kuhmossa ei ollut liikennevaloja (urbaanilegenda?). Syksyllä palasin Iisalmeen ja Lyseoon. Isäni oli matkahommissa ja yleensä viikot poissa kotoa ja hänellä oli auto Triumph Herald, jonka hän useinkin jätti kotiin, eikä mennyt sillä töihin. Tuon samaisen Triumphin minä myöhemmin kolaroin ajokelvottomaksi; ajoin kuorma-auton alle! Silloin kun auto oli pihassa, kävin usein autolla koulussa – ehkä hiukan polleanakin, elvistely-termi ei vielä ollut käytössä! Kerran sattui niin, että olin pysäköinyt auton kadun varteen pääsisäänkäynnin vastakkaiselle puolelle, ja kun meinasin lähteä autolla kotiin, en päässytkään liikkeelle. Kaksi ystävällistä luokkakaveriani (?) olivat parkkeeranneet autonsa aivan puskureihin kiinni; toinen eteen ja toinen taakse. Siihen piti jättää Triumph parkkiin ja lähteä kotiin. Joo, silloin kotiin Lapinlahden Lammasvirralle oli matkaa 21 km – onneksi ehdin linja-autoon. Seuraavana aamuna kun tulin koululle puskuriin parkkeeratut autot olivat poissa ja pääsin taas liikkeelle. Nyt muistini palvelee minua huonosti; ketkähän nämä ystävälliset luokkakaverit olivat? On minulla aavistus – rikos on vanhentunut, joten olisi hauska kuulla tunnustus?

Hippiveljekset (Antti, Aimo ja Juhani) kotimme edustalla (Ivalonkatu 11). Aiti-Annikki piti talon toisessa päässä baaria. Rippikuvan tyylikkyydestä ei paljoa jäljellä…

Tosin ajettiin autolla paljon kortittakin. Tuohon aikaan talvella Poroveden jäällä kilpailtiin hevosilla, autoilla ja moottoripyörillä. Siellä oli jäärata, jolla voitiin ajaa autolla – kait vapaasti? Minä ja veljeni Juhani kävimme usein Triumphilla ajamassa, vaikka se olikin surkea ajettava jäällä. Kun meillä ei ollut avaimia, käynnistin auton virtalukosta. Oli taas käyty ajamassa ja en kytkenyt johtoja takaisin paikoilleen. Isä olikin tullut perjantaina kotiin – tuli herättämään minua lauantaina aamulla. Ei saanut autoa käyntiin; naapuri oli vedellyt autoa pitkin kyliä, mutta ei vaan käynnisty. Joopa, joo, vaivihkaa kytkin johdot ja käänsin virta-avaimesta – hörähti käyntiin. Isä kyllä epäili jotakin vilunkia – totesin vain, että vanhoissa autoissa voi sattua mitä vain…

Näin jälkikäteen on aika legendaariseksi muodostunut The Renegades -yhtyeen toiminta täällä Suomen maalla. Minäkin olin muutamalla keikalla; se ensimmäinen oli Kiuruveden Puistorinne-tanssilavalla. En edes tarkkaa aikaa muista, kait vuosi oli 1965? Olen ”muistellut” tuota keikkaa useastikin, mutta veljeni Juhani, joka väittää olleensa mukana, kertoo tapahtumat aivan toisin. No olihan meno kovaa siihen asti näkemääni lavaliikehdintään verrattuna – hiukan vilkkaampaa kuin ikiaikaisella tangosuosikillani Taisto Tammella. Yhtyeen laulusolistin Kim Brownin lauluääni nyt ei vedä vertoja Taisto Tammelle, mutta kyllä hän oli sopiva Luopioiden johtomieheksi. Kun saavuimme soittopaikalle, kinkerit olivat jo alkaneet. Juhanin mukaan lähdimme Iisalmesta Kiuruvedelle perheemme Hillman Imp -nimisellä pikkuautolla. Meidän lisäksi autossa oli kuulemma paikallisen suosikkiyhtyeen (The Grindstones) rumpali Kaj Wikström ja basisti Kari Wikström.

Kaikkea sattui, jopa aika vakava liikenneonnettomuus. Olin Iisalmen keskustassa autolla ja siskoni Liisa oli myös kyydissä. Otin kaupungilta erään luokkakaverini kyytin (nimeä en edes muista) ja vein hänet kotiinsa Palosvuoren suuntaan. Kotimatkalla aivan vitostien ja kotikadun Ivalonkadun risteyksessä törmäsin tukkirekkaan; tai oikeastaan törmäsin tyhjän rekan nupin takapyörään. En nähnyt vasemmalta etuajo-oikeutetulla tiellä tulevaa rekkaa ajoissa? Isä näki kolarin ja tuli myrskyisenä paikalle – eikä sanonut mitään moitteen sanaa, myöhemminkään. Oli hyvillään kun meille ei pahempaa käynyt. Siinä talon pihalla Triumh Heraldin romu löhöi jonkun aikaa – kait muistutuksena?

 

Keväällä 1967 oli ylioppilaskirjoitusten vuoro; säällisesti niistä selvisin – tai rimaa hipoen? Sitten syksyllä 1967 tuli lähtö Suomen armeijaan, Hyrylään ilmatorjuntapatteriin. Oli säästökuuri meneillään ja sen vuoksi astuimme palvelukseen kuukautta myöhemmin kuin normaalisti, lokakuussa. Oli tuota mualimoo aika vähän tullut nähtyä, niinpä Helsingin liepeille pääsy oli aivan mukavaa. Ja sieltä sitten muuta mualimoo kahtelemaan – ilman lottovoittoa… Mutta viinakortti taskussa…

Muisteli ja kirjoitti: Aimo Ollikainen